Eurooppa muuttuvien valtasuhteiden maailmassa

03. maaliskuuta 2016

Euroopan unioni voi jäädä sivustakatsojaksi maailmanpolitiikassa – tai se voi nousta globaaliksi toimijaksi uudistumalla ulkosuhteissaan. Kesällä hyväksyttävä EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittinen strategia avaa mahdollisuuden päästä jälkimmäiselle tielle.

Euroalueen integraatio on osoittanut, että EU pystyy uudistumaan – ainakin kriisien edessä. Toivottavasti lähinaapurustomme kriisit idässä ja etelässä sekä pakolaiskriisi herättävät meidät uudistumaan myös ulkopolitiikassa.

Näkökulmani on tarkoituksellisen optimistinen, vaikka olemme kaikki tietoisia EU:n nykyisistä syvistä ongelmista. Yhtä hyvin edessä saattaa olla myös erkaantumiskehitys tai pelkän euroalueen ytimen eteneminen kohti syvempää integraatiota.

EU oli alun perin selviytymiprojekti, jonka tavoite oli lopettaa Euroopan sisäiset sodat. Nyt unionia tarvitaan Euroopan selviytymisprojektina monien valtakeskusten globaalissa kilpailussa. Strategista otetta tarvitaan erityisesti lähialueellamme.

Yhdysvaltojen seuraaja vai itsenäinen valtakeskus

Kylmän sodan päätyttyä Euroopan, Venäjän, Kiinan ja muun maailman oletettiin sopeutuvan Yhdysvaltain johtamaan kansainväliseen järjestykseen. Yksinapainen maailma on kuitenkin ollut epävakaa.

Maailman valtasuhteet ovat nyt muuttumassa. Näitä muutoksia pohdimme hallituksessa jo edellisen turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon yhteydessä. Muistan itsekin peräänkuuluttaneeni hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ministerivaliokunnassa laajempaa analyysiä Kiinan ja Venäjän lähentymisestä sekä niiden ja muutamien Keski-Aasian maiden muodostaman Shanghain yhteistyöjärjestön kehittymisestä.

Näiden muutosten arviointiin on jälleen uusia eväitä. Yhdysvallat säilyy johtavana globaalina toimijana, mutta ei ainoana sellaisena – eikä yhtä innokkaana ”maailmanpoliisina” kuin ennen. Kiina on jo ostovoimakorjatun bruttokansantuotteen vertailussa noussut maailman suurimmaksi taloudeksi, ja se on entistä vahvempi taloudellinen toimija Aasian ulkopuolellakin. Venäjä on perustanut Euraasian talousunionin ja aktivoitunut sotilaallisesti myös Lähi-idässä.

Olemme siirtyneet moninapaiseen järjestykseen, joka hakee vielä muotoaan. Myös Euroopan unioni etsii vielä rooliaan uudessa tilanteessa. Haluammeko vaikuttaa tulevaan kehitykseen? Olemmeko Yhdysvaltain seuraaja vai itsenäinen valtakeskus? Miten voimme edistää kansainvälisen järjestelmän vakautta?

EU:n ulkopolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini on myös näiden kysymysten edessä valmistellessaan ”kokonaisvaltaista ulko- ja turvallisuuspoliittista strategiaa” unionin kesäkuiselle huippukokoukselle. Mogherini on itsekin todennut, että ilman yhteistä järjestystä valtamuutokset saattavat johtaa sotilaalliseen konfliktiin – jo historiankin valossa.

EU:n tulee siis vahvistaa globaalia järjestystä. Meillä on tärkeitä etuja ja arvoja puolustettavana, mutta väestökehitys ja talouden kasvuluvut kielivät Euroopan aseman heikentymisestä. EU:n osuus maailman väestöstä on vuonna 2050 arvioiden mukaan noin seitsemän prosenttia ja maailman bkt:sta vajaa 15 prosenttia.

On siis selvää, ettei Suomi saa yksin ääntään kuuluviin, mutta ei saa kohta Saksa tai Ranskakaan. Meidän on oltava paasikiveläisesti tosiasiat tunnustavia. Euroopan on tehtävä asioita yhdessä – talouden lisäksi myös turvallisuudessa. Siksi uusi ja yhteinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen strategia on tärkeä.

EU:n on oltava vahva strateginen toimija ennen kaikkea lähialueilla

Euroopan unioni on maailman vahvin talous. Yhteisen kauppapolitiikan avulla olemme globaali toimija. Eurokriisi osoitti myös kykymme uudistua ja säilyä yhtenäisenä: pohjoiselta löytyi solidaarisuutta, etelältä kykyä kansalliseen vastuuseen ja koko unionilta tahtoa talousintegraation syventämiseen. Toki haasteita on jatkossakin niin Kreikassa kuin veroyhteistyössä.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on päästävä samalle raiteelle. Euroopan unionin tulisi kehittyä suurstrategiseksi toimijaksi, joka on yhtenäinen tavoitteissaan ja jolla on keinot toimia yhdessä. Siihen on vielä matkaa, mutta se on mahdollista, jos ymmärrämme, että vain yhdessä Eurooppa voi vaikuttaa kansainväliseen järjestykseen ja alueelliseen vakauteen.

Itsenäisyys, oman ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittäminen, ei tarkoita sitä, että Yhdysvallat ei olisi jatkossakin EU:n keskeisin strateginen kumppani. Itsenäiseen strategiseen kulttuuriin kannustaa kuitenkin se, että eurooppalaisella johtajuudella on jo saatu aikaan tärkeitä monenkeskisiä tuloksia, kuten Minskin sopimus ja Iranin ydinsopimus.

EU:n on oltava vahva strateginen toimija ennen kaikkea omilla lähialueillaan. Kyse on naapureistamme, joiden kanssa elämme yhteistyössä – heidän menestyksensä ja vaikeutensa konkreettisesti tuntien, kuten pakolaiskriisikin osoittaa. Maantieteelle emme voi mitään, kuten me suomalaiset tiedämme.

Uusi alku keskenään sotineiden Ranskan ja Saksan välillä oli viime vuosisadan jälkipuolen suuri eurooppalainen saavutus. Tämän akselin ympärillä on syntynyt Länsi- ja Keski-Euroopan kattava turvallisuusyhteisö eli EU.

Uuden vuosisadan alkupuoliskon haasteena on uuden alun synnyttäminen yhtäältä EU:n ja Venäjän suhteissa ja toisaalta EU:n ja islamilaisen maailman välillä. Naapureina meidän on tunnistettava kohtalonyhteytemme, vaikka unionin kaltaista perheyhteyttä emme tavoittelekaan.

Venäjä-suhteiden hoidossa tarvitaan kaksiraiteista lähestymistapaa

EU on perustellusti vastannut pakotteilla Venäjän voimankäyttöön Ukrainassa. Suomi on yhteisessä rintamassa täysin rinnoin, koska kansainvälisen oikeuden kunnioittaminen on pienen maan elinehto. Siksi on selvääkin selvempää, ettemme ikinä voi ohittaa voimapolitiikkaa olankohautuksella.

Samalla kun on katsottava lähelle, on kuitenkin nähtävä kauas. Venäjän voimankäytössä saattaa olla kyse pidemmän aikavälin strategiasta, mutta se voi myös osoittautua lyhyen aikavälin taktiikaksi. Siksi paluu yhteistyöraiteelle tulee pitää avoimena. Olisi hyvä luoda näkymä mahdolliselle yhteistyölle.

Unionin uuteen ulkosuhdestrategiaan kohdistuukin suuria odotuksia EU:n ja Venäjän suhteisiin liittyen. Venäjä-suhteiden hoidossa tarvitaan kaksiraiteista lähestymistapaa, johon kuuluu sekä puolustuksen tiivistäminen että siltojen rakennus. Tällainen kaksiraiteinen lähestymistapa on myös Suomen kansallinen etu.

Myös EU:n ulkopolitiikan korkea edustaja Mogherini on kaavaillut yhtäältä hybridipuolustuksen tehostamista ja toisaalta yhteisen turvallisuusjärjestyksen rakentamista. Suomi voi olla aktiivinen ennen kaikkea sillä raiteella, jonka päämääränä on yhteiseksi koettu, Eurooppaan vakautta tuova turvallisuusjärjestys.

Keskustelua kuitenkin hankaloittaa, että Euroopassa on hyvin erilaisia näkemyksiä siitä, kuinka kaksiraiteisuus voisi toimia. Idealistit painottavat nykyisen Venäjän epädemokraattisuutta eivätkä näe ongelmia vastakkainasettelun jatkamisessa. Realistit tunnustavat Venäjän ja Ukrainan tulehtuneiden suhteiden alkusyyn, mutta korostavat, että yhteistyötä pitää pystyä rakentamaan myös ideologisten rajojen yli. Toisaalta arvopohjaisen lähestymistavankin puolustajat pitävät kontaktien ylläpitämistä tärkeänä.

Realismin kannatus on lisääntymässä. Venäjän ehdotuksiin uudesta turvallisuusjärjestyksestä on ollut vaikea tarttua keskinäisten pakotteiden ollessa voimassa. Ne ovat kuin ”elefantti olohuoneessa”, todetaan hollantilaisen Clingendael-ajatushautomon viime marraskuussa julkaistussa raportissa, jossa hahmotellaan rakentavaa lähestymistapaa suhteessa Venäjään. Tällaisia ehdotuksia on kuultu myös Euroopan parlamentista ja Ison-Britannian parlamentista.

Saksan Etyj-puheenjohtajuus saattaa tuoda uutta dynamiikkaa EU:n ja Venäjän suhteita koskevaan keskusteluun. Hyviä aineksia tarjoaa korkean tason paneeli, jota johti saksalainen suurlähettiläs Wolfgang Ischinger. Sotilastason yhteyksien lisäksi paneeli ehdottaa muun muassa yhteistyövaraisen turvallisuusjärjestyksen valmistelua, joka huipentuisi jossain vaiheessa huippukokoukseen.
Realistisempaa saattaa tosin olla etsiä arktisen yhteistyön kaltaisia yksittäisiä yhteistyöalueita. Uusiksi ”yhteistyön saariksi” on esitetty kansalaisyhteiskunnan ja talouselämän välisiä yhteyksiä sekä luottamusta lisääviä toimia. Suomikin voi tuoda tähän keskusteluun oman panoksensa Etyjin inhimillisen ulottuvuuden komitean puheenjohtajana.

Taloudellisten suhteiden kehittämisestä voisi olla luontevaa keskustella EU:n ja Euraasian talousyhteisön välillä, vaikka yhteisöt eivät olekaan luonteeltaan samanlaisia. Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker ehdotti Venäjälle tällaista vuoropuhelua viime vuoden lopulla.

Euraasian unionin kanssa käytävän vuoropuhelun luonteesta ja tavoitteista käydyssä keskustelussa on epäilty, voiko yhteistyö niiden välillä johtaa toivottuihin tuloksiin. Luottamusta lisääviin kontakteihin on kuitenkin ryhdyttävä silloinkin, kun yhteisestä maalista ei ole vielä sovittu.

EU:n uudessa ulkosuhdestrategiassa on luotava näköala EU:n ja Venäjän rauhanomaisille naapuruussuhteille. Luottamuksen rakentaminen EU:n ja Venäjän välillä on välttämätöntä, vaikka se onkin keskinäisten pakotteiden keskellä hyvin vaikeaa.

Euroopan ja Venäjän näkemykset kylmän sodan jälkeisestä ajasta poikkeavat myös rajusti toisistaan. Venäjä näkee lännen toiminnan Serbiassa, Irakissa, Libyassa sekä Naton laajentumisessa tuomittavana, kun taas länsi kritisoi Venäjän toimintaa Moldovassa, Georgiassa ja Ukrainassa. Silti vuoropuhelua on jatkettava.

Lähi-idässä on tärkeää keskittyä kaikkia hyödyttäviin asioihin

Lähi-itä on yksi ajankohtaisen muuttoliikkeen alkulähteistä. Myös sen osalta EU:n ulkosuhdestrategiaan kohdistuu suuria odotuksia.

Isis on uudenlainen terrorismin muoto, joka pyrkii samaan aikaan tietyn alueen hallintaan ja globaaliin toimintaan. Isisin alueelliset tavoitteet eivät välttämättä rajoitu sen nykyiseen alueeseen, mikä on vaarallinen näkymä.

Tähän haasteeseen vastaamisessa tarvitaan samanlaista rohkeutta kuin toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa. Euroopalta kaivataan strategista otetta, jolla se pystyy edistämään yhteistyötä muiden suurvaltojen ja Lähi-idän valtioiden välillä. Yhteinen Isis-uhka voi auttaa uudenlaisen yhteistyön synnyttämistä.

Kiireellisintä on saada aikaan tulitauko ja sen myötä pysyvämpi rauhantila Syyriaan. Kansainvälisen yhteisön on nyt priorisoitava tämä tavoite. EU:takin tarvitaan yhteisen näkemyksen löytämiseksi sekä syyrialaisosapuolten välillä että ainakin Yhdysvaltain, Venäjän, Iranin ja Saudi-Arabian kesken. Kaikkia niitä tarvitaan, jos halutaan katkaista ”sijaissotien” kierre, jossa alueelliset vallat ovat rahoittaneet aseellisia ryhmiä toisten valtioiden alueella.

Syyrian rauhanneuvotteluissa onnistuminen luo edellytykset alueellisen turvallisuusdialogin edistämiselle Lähi-idässä. Tähän voi ottaa oppia esimerkiksi Etyjin perustamiseen johtaneesta Helsinki-prosessista. Institutionaaliset kehykset luovat säännöllisyyttä ja ryhtiä keskinäisiin tapaamisiin.

Viime aikoina tällaista ajattelua on edustanut muun muassa Saksan ulkoministeri Frank-Wal-ter Steinmeier. Lähi-idän alueellisen dialogin aloitteella on kuitenkin pidemmät juuret. Ensimmäisenä Lähi-idän turvallisuus- ja yhteistyökonferenssia esitti Israelin demaripääministeri jo 1970-luvulla. Myös Jordania on tukenut aloitetta, ja siihen on viitattu jopa Jordanian ja Israelin rauhansopimuksessa.

Lähi-idässä tehtävässä yhteistyössä on tärkeää keskittyä kaikkia hyödyttäviin asioihin, sillä turvallisuuskysymykset koetaan usein nollasummapelinä. Asialistalle on ehdotettu talouden lisäksi asevalvontaan, energiaan ja veteen liittyviä kysymyksiä. Jotkut ovat esittäneet yhteistyön aloittamista esimerkiksi kyberturvallisuudessa, suuronnettomuuksien torjunnassa ja vesivarojen hallinnassa.

Alueellisessa yhteistyössä tarvitaan ”ulkopuolisia tasapainottajia”, kuten EU, Yhdysvallat ja Venäjä. Myös EU:n suhde Turkkiin tulee nähdä osana EU:n suhteita islamilaiseen maailmaan. Suomen avoimen rakentavaa linjaa Turkki-kysymyksessä on syytä jatkaa.

Yhteistyön ilmapiirin synnyttämiseen tarvitaan myös poliittisia sitoumuksia. Luottamuk20 ARTIKKELI sen lisäämiseksi pitäisi tunnustaa kaikkien valtioiden, myös Israelin, olemassaolon oikeutus ja rajat. Tunnustamisen täytyy koskea myös demokraattisella valtakirjalla toimivien arabikansanliikkeiden asemaa.

Lähi-idän tilanne on vakava. Sitä voi verrata ensimmäistä maailmansotaa edeltävään Eurooppaan ja kahden alueellisen suurvallan ideologisväritteiseen kylmään sotaan.

Lähi-idän valtioiden yhteistyöjärjestö voi tuntua kaukaiselta Israelin ja palestiinalaisten konfliktin jatkuessa, sunnien ja iiojen välisten suhteiden kärjistyessä sekä Saudi-Arabian ja Iranin jännitteiden lisääntyessä. Tosin unelma Euroopan integraatiostakin syntyi toisen maailmansodan raunioista. On myös hyvä muistaa, että dialogille on luotu pohjaa Lähi-idän joukkotuhoaseista vapaata vyöhykettä koskevissa keskusteluissa, joita Suomi veti alivaltiosihteeri Jaakko Laajavan johdolla.

EU:n uusi narratiivi ja tarina voi löytyä ulkosuhteista

EU:n nykyinen turvallisuusstrategia on vuodelta 2003. Tuolloin terrorismin ja joukkotuhoaseiden leviämisen torjunta nostettiin päähaasteiksi, mikä lähensi meitä syyskuun 11. päivän iskuista toipuneisiin yhdysvaltalaisiin.

EU:ssa tarvittiin yhteistä strategista kulttuuria, jota Irakin sota oli koetellut. Osa oli valmis seuraamaan Yhdysvaltoja, vaikka eurooppalaiset olivat periaatteessa monenkeskisten keinojen kannalla. Osa taas oli valinnut arvojensa mukaisen autonomisen linjan. ”Tehokkaan monenkeskisyyden” strategia yhdisti unionia.

Nyt uusi strategia on tarpeen EU:n yhtenäisyyden ja vaikuttavuuden lisäämiseksi, kun vastaamme hybridiuhkien, Isisin terrorin ja uusien tartuntatautien tapaisiin uusiin uhkiin. Haasteena ovat myös kasvavat muuttopaineet, jotka kumpuavat konfliktien lisäksi ilmastonmuutoksesta, kuivuudesta ja väestönkasvusta.

Euroopan tulee tunnistaa valtakeskusten välinen kilpailu, mutta samaan aikaan myös niiden keskinäisriippuvuus, joka edellyttää rakentavaa yhteistyötä valtakeskusten välillä. Monenkeskistä yhteistyötä tarvitaan niin taloudessa, turvallisuudessa kuin energia- ja ilmastopoli-tiikassakin.

Strategiassa on viime kädessä kyse Euroopan paikasta muuttuvien valtasuhteiden maailmassa. EU:n uuden ulko- ja turvallisuuspoliittisen strategian pitäisikin olla kaikkien eurooppalaisten yhteinen visio. EU:n uusi narratiivi ja tarina voi löytyä ulkosuhteista.

Odotukset ovat todennäköisesti yliviritettyjä, mutta EU:n korkean edustajan yritys on tukemisen arvoinen. Siksi on tärkeää, että strategiaa koskevaan keskusteluun osallistutaan Suomessakin laajasti – eduskunta ja kansalaisyhteiskunta mukaan lukien. Kyse on Suomen ensisijaisen turvallisuusyhteisön tulevaisuudesta.

Suomelle olisi luontevaa olla aktiivinen ainakin YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden toimeenpanossa, EU:n puolustusyhteistyössä, EU:n itäisessä ja eteläisessä naapuruuspolitiikassa – sekä EU:n suhteissa Venäjään ja Lähi-itään.


Julkaistu Kanava-lehdessä 3.3.2016

Blogi